Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa jokaisesta viikosta erikseen, mutta viimeisimmän postauksen jälkeen tietokoneeni laturi irtisanoutui tehtävästään ja lähes puolet ajasta mentiin vain puhelimen voimin, mistä siitäkin meni sitten näyttö tuhannen säpäleiksi. No yritetään nyt jälkikäteen sitten näin!
Olen nyt siis ollut Suomessa pari viikkoa, ja tottuminen tähän tuntuu olevan vaikeampaa kuin silloin kesän aluksi Saksaan. Huomaan kokoajan vertailevani miten kaikki oli paremmin sielä ja mitä tekisin juuri nyt jos vielä olisin sielä. (Lennonvaraussivut ovat ahkerassa tarkkailussa parhaillaan.)
Työpaikkani ei ikinä lakannut olemasta mahtava, mikään kupla ei "puhjennut". Työkaverit olivat/ovat aivan ihania ja edelleen olemme yhteydessä lähes päivittäin. Yksi heistä on tulossa Suomeen tässä syksyn aikana ja toinen, joka lopetti työt Cruballa heinakuussa varmisti että ehdimme vielä nähdä ennen kotiinpaluutani. Kyyneliltäkään ei viimeisenä päivänä tai oikeastaan viikkona vältytty, todellakaan.
Sain huimasti vastuuta töissä ja tein paljon kaikkea. Joinain päivinä avasin liikkeen ja hoidin sitä yksin jopa tunteja. Saksaa tuli puhuttua etenkin kesän loppupuolella ja yllätin itsenikin sillä kuinka hyvin se oikein olikaan alkanut sujua. Nyt täytyy vaan keksiä keinot pitää sitä yllä.
Ennen tätä kesää vähiten mieluisa vaihe vaatteen valmistamisessa oli kaavoitus ja kankaan leikkuu, mitä nyt tein oikein urakalla. Ennen saatoin vähän jopa "pelätä" lopullisen kankaan leikkausvaihetta. Nykyään se ei tunnu missään, sain paljon helmojen ja lahkeiden lyhennys- tehtäviä loppua kohden koska olin kuulemma "rohkea" leikkaamaan. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on sellainen juttu mitä aina vähän jännittää, koska jo leikattua kangasta ei voi taikoa takasin. (Varsinkin kun tietää kankaan olevan satojen eurojen arvoista silkkiä, cashmerea tai vauva-alpakan villaa...)
Opin konkreettisesti paljon lisää kaavoituksesta, koska se jäi melko vähälle koulussa. Lähes kaikki mallistojen vaatteet perustuvat jotenkin toisiinsa. Monena päivänä tehtävänäni oli etsiä jokin tietty vanhan malliston kaava ja muokata siitä täysin uusi vaate. Olen erittäin onnellinen siitä, koska tosiaan kaavoitukseen ei hirveästi koulussa syvennytty. Sain monet kerrat muokata vain pienen post-it mustekynäluonnoksen perusteella täysin uuden vaatteen.
Myös tyylitajuuni ja makuuni luotettiin, koska sain monet kerrat lähteä ostamaan ja valitsemaan kankaita, nahkaa tai vaikka nappeja. Sain rahat käteen ja tiedon siitä mihin materiaali on tulossa, ja joka kerta valinnoistani pidettiin.
Pääsin osallistumaan uuden malliston valokuvauksiin, mikä oli ihan superjännittävää ja opettavaista. Pääsin työskentelemään niin valokuvaajan, meikkitaiteilijan kuin mallinkin kanssa. Sain olla mukana valitsemassa lopullisia kuvia ja suunnittelemassa lookbookia. Tein myös kutsukortit uuden malliston New Yorkin ja Pariisin syyskuisiin näytöksiin.
Toinen huippuhetki oli tietysti Berliinin muotiviikko, josta jo aiemmassa postauksessa kerroinkin!
Yksi ehkä mielenkiintoisimmista työtehtävistä (josta en liian yksityiskohtaisesti voi kertoa) oli sellainen, että sain alusta asti suunnitella ja antaa ehdotukseni yhdelle asiakkaalle täysin uudenlaisesta vaatekappaleesta hänen keksintöään varten. Asiakas on siis saksalainen keksijä, jolla on visio vaatekappaleesta täysin uudenlaiseen tarkoitukseen. Tein omat ehdotelmani, jotka piirsin ensin paperille, sitten tein tekniset piirrustukset Illustratorilla tietokoneella ja lopuksi kaavoitin ja tein niistä mallikappaleet. Pääsin myös osallistumaan tapaamiseen asiakkaan kanssa, ja hän loppujenlopuksi päätyi yhteen suunnitelmaani! Nyt innolla odotan ja seuraan jatkoa asiasta.
Parasta työpaikassa oli kuitenkin ehkä työnantajan opettavainen ote ja asenne, vinkit Pariisin kangasnäytöksistä ja neuleisiin suuntautumisen kannattavuudesta. Hän opetti ja kertoi lähes joka päivä omien kokemuksiensa kautta minulle jotain uutta. Hänen asenteensa oli jotain täysin uutta minulle. Muotiala on "raaka" ja rankka. Yleensa
kaikki muotialan harjoittelupaikat ja internshipit ovat palkattomia, ja se on ihan normaalia. Sitä ei edes ihmetellä. Pomoni suhtautuminen ja luotto oli ihan mahtavaa, mielipiteitäni kuunneltiin, eikä minua kohdeltu kuin harjoittelijaa. Minulla oli tasavertainen olo aina kaikkien muiden kanssa. Tästä halusin häntä erityisesti kiittää ja tätä oikeasti arvostin. Olen aivan varma että tiedot ja opit mitä kesän aikana erityisesti häneltä ja suunnitteluassistentilta sain ja kuulin, ovat vielä joku päivä kullan arvoisia.
Kesä täydensi loistavasti opintojani, koulussa keskityin paljon siistiin ompeluun ja erilaisiin tekniikoihin, mutta vaatteen valmistamisen alkuvaiheet jäivät ehkä hiukan vähemmälle painotukselle. Cruballa oli juuri päinvastoin, sain luoda uutta joko tyhästä tai entisiin vaatteisiin perustuen. paljon kaavoitusta ja "sämpläämistä". Usein menestykseikkäästi, mutta joskus joku vaate piti purkaa osiin monta kertaa ennenkuin siitä tuli hyvä.
Eniten tulee ehkä ikävä lähes jokapäiväistä lounasta Mr. Leen avokadosushia työpaikan naapurista... Yritin tätä jo epätoivoisesti tehdä kotona, ei vaan maistu yhtä hyvältä, voi itku...
.
Täytyy sanoa että keväällä epäröin lähteä näin pitkäksi aikaa pois, enkä asettänut yhtään mitään odotuksia tai toiveita. Lähdin sillä asenteella että on mitä on ja tulee mitä tulee, aluksi jopa hieman harmitti että juuri sitouduttuani tähän ohjelmaan sain tietää että minulle olisi ollut palkallista työtä luvassa koko kesäksi.
Voin kuitenkin rehellisesti sanoa että oli elämäni paras päätös lähteä. Toistaiseksi paras työpaikka, aivan ihania uusia ihmisiä, maailman paras kämppis jota on jo hirmuinen ikävä, ehkä myös pieni piristävä lomaromanssi, kaupunki jossa ei koskaan tule tylsää ja varmuus siitä että olen oikealla alalla. Sanoisin että kannatti kyllä lähteä.
Danke für alles Berlin.
